Maa sykähtää tuoksuin tuhansin,
maa kaikille kuiskien puhuu,
esi-isien hiki sen mullasta,
sen huokosista huhuu.
He loihtivat korvesta leivän niin,
he uskoivat päiviin parempiin.

Maa tilille tiukaten velvoittaa,
käy vavahdus kautta sen rinnan,
niin monien hurme kostuttaa
sen karun, kalliin pinnan,
jotta tulevan polven parempi ois,
kun he ovat päässeet täältä pois.

Maa meille on äiti ja ystävä,
maa kallein on lahjoista Herran,
sen tomusta meidät luotihin,
sen helmaan painumme kerran -
ja sieltä me nousemme päivää päin,
maa uusi kun viittovi välkähtäin.

Maan pinnalta kohoten korkeuksiin
me tahdomme kerran nousta,
sen vuoksi me nytkin sodimme
ja jännitämme jousta -
maan, kodin ja uskon suojaajat
myös olivat nämäkin vainajat.

He kulkivat jälkiä isien,
he antoivat henkensä lunnaan,
ja siunaten heitä ja kiittäen
nyt luomme tään sankarikunnaan.
Niin kauan kuin heidänlaisiaan on,
on Suomi vapaa ja vankkumaton!

*

Sielukellot kumajavat
tammikuisten hankein yllä -
ällös sure, saattojoukko,
siell on heillä hyvä kyllä!

Mielin hehkuvin he lähti
suojaamahan Suomen rajaa,
vainolaisen vieraan, häijyn
tahtoivat he täältä ajaa.

Pääsiäistä meille luomaan
riensivät he alta lunten,
vapaus ja päivä, valo
oli heillä määrä unten.

Kaataa täällä sota, talvi
kyllä viljaa, nuoren ummun,
mutta heleimpänä hehkuun
kohoovat he alta kummun.

Nämä nuoret, jotka kohta
ovat kotimullan alla,
vapauden löysivät jo
rauhan maassa korkealla.