Näin Jumalan sana julistaa:
Ken on tuntenut mielen Herran?
Ei kaipaa Hän neuvonantajaa,
ei velkaa Hän maksa kerran,
kun ihminen istuimen etehen
saa kohota kätköstä multien.

Hän yksin on neuvonantaja,
me velallisia oomme.
Kuinka käyneekin elomme matkalla,
saamme tyytyä kohtaloomme.
Hän kaiken säätää ja tuomitsee,
Hän elomme purtta ohjailee.

Ovat tuomiot tutkimattomat,
tiet käsittämättömät Hällä,
sen todeta Suomenkin asujat
ovat saaneet ajalla tällä.
Sen totuuden edessä mykistyy
koko Eurooppa kysyen: Kenen syy?

Omaan poveensa menköhön jokainen,
syyn sieltä hän löytää varmaan:
Paha aivoitus on ihmissydämen
aina päiviltä lapsuuden armaan.
Kun Jumalan unohtaa kansa ja maa,
Hän armossaan lapsiaan kurittaa.

Mutta kuritus, eikö se olekin
myös osoitus rakkaudesta?
Eikö siunaus tämänkin sankarin
anna toivoa huomisesta?
Hän omasi saman rakkauden,
joka ristille ripusti Jeesuksen.

Ja usko ja toivo ja rakkaus,
ne pysyvät, kestävät täällä.
Ja rakkaus, taivahan tuulahdus,
se on suurin, paareinkin päällä,
siten Jumalan Poikakin kuolla sai,
jotta meill olis elämä, helluntai.

Nämä urhomme henkensä antaen
näin pelasti elämän meille.
Maan suola he olivat, kiitoksen
me olemme velkaa heille.
Ota poikasi poveesi, kotoinen maa,
siellä isätkin aamua odottaa!

Ken Jumalaan toivoen luottaapi,
hän puhtaana silloin havaa,
tämä kaikkensa antanut sankari
oven taivaan kerran myös avaa.
"Olit vähässä altis ja uskollinen",
sana kuuluu, "käy Herrasi huoneeseen!"

Oi, Jumalan rikkaus, viisaus
ja tieto on syvä ja vakaa!
Näiden sankarivainajain vaellus
siitä kertovi vuosien takaa.
Nyt kysymme surren: Kenen on syy?
Tie kerran seestyy ja selviytyy.

Sillä Hänestä kaikki on, Hänpä myös
täällä maailmassa kaiken ohjaa.
Saat Hältä, sä ihminen, elämäntyös,
se on Hänettä pettävää pohjaa!
Tää usko Suomen kansalla on.
Hälle kunnia iäinen olkohon!