"Tule, kullainen, kotihin,
tuopa rauha tullessasi!"
Näin ennen emomme lauloi,
niinpä naiset huokaeli,
taistelu kun täällä riehui,
vainovalkeat välähti,
miesten mentyä sotahan,
kilvan miekan mittelöhön.

"Tule, kullainen, kotihin,
tuopa rauha tullessasi!"
Viime talven pitkät päivät,
öiden tunnit tuskalliset
saman kuuli pyynnön pyhän,
huokauksen hartahimman
kodeistamme kohoavan
rinnoista rasitetuista.

"Tule, kullainen, kotihin,
tuopa rauha tullessasi!"
Siellä he olivat kaikki,
taatot, pojat, veljet, sulhot,
maamme miehet mainioimmat,
kansan kasvava valio,
tupihinsa turvatonna
naisten, lasten, vanhain jääden.

Venäläinen, verihurtta,
vuosisataisvihollinen,
jälleen idän ikeesehen,
alle vaivan vaikehimman
meidät pyrki, paha, panna
väkivalloin, vääryydellä,
niinkuin koetti monet kerrat
- aina turhaan, tuloksetta!

Raja miehet Marttilasta,
luota auran, kirveen, kuokan
kutsui vainolaista vastaan
kotikultaa suojaamahan.
Summa, Taipale ja Muolaa
urotöitä uljahia
nähdä sai, ja aikakirjat
niistä kertoo vielä kerran.

Elettihin, toivottihin -
kotirintamalta rauha
myöskin pysyi tyyten poissa.
Luoja ihanaisen ilman,
taivaan armaan avaruuden
valtas vieraat sotalinnut
kuolemaa ja tulta kylväin.

Ei siis ihme, että täältä
yläisihin taivaisihin
kohos pyyntö korkeuteen,
että vitsa Luojan väistyis,
synnin palkka jo pakenis:
"Tule, kullainen, kotihin,
tuopa rauha tullessasi!"

*

He tulivat valkeissa arkuissaan
ja rauhan tyyneys otsillaan,
he tulivat kotihin omainsa luo,
he, sankarivainajat rakkaat nuo.

He tulivat nuoruuden keväässä,
työn iäti kestävän tehneinä,
he tulivat kotiin lepäämään
sodan vaivoista, vilusta talven, jään.

Näin täyttyi rukous rakkaitten,
joka talvella kohosi taivaaseen:
He tulivat, kullaiset, kotihin,
ja rauha on palkkana sankarin!

Niin toisenlaista tää kaikki on vaan,
tämä paluu, ja raja, ja rauha maan.
Vaan tyytyen tahtoon Jumalan
sen otamme nöyrinä vastahan.

Voi kaiken taas muuttaa päivä uus,
suur olla voi Suomemme tulevaisuus,
sen takaavat miehet Marttilan,
jotka kätkimme sankarihautahan.

Niin totta kuin taivaas on Jumala
ja heidänlaisiaan urhoja,
ei vääryys voi iäti rehoittaa,
vaan oikeus voiton viel kerran saa!

Nyt kirkolle johtaa kuusitie,
se Jumalan puistoon askeleet vie.
Ja kotoiset kellot kaikuen lyö:
Moni päättyi lupaava, nuori työ!

Tuli kotiin yksikolmatta,
neljänkolmatta uupuissa matkalla,
hekin tulivat kuoleman voittaen
ja täyttivät käskyn rakkauden.

He iäti kestäväks tiesivät sen,
mi on taivaassa, takana tähtien,
siks heitä ei pidätä multa, ei maa,
saa ikuisuuteen he vaeltaa.

Ota, syntymämaa, sinä hellästi
nämä poikasi kotoiseen poveesi,
sieltä kirkastuneina he herätä saa,
ikiaamu kun kerran aukeaa!